— sosiaalityöntekijälle kuuluvaa vaativaa arviointitehtävää ei voida toteuttaa terveydenhuollon ohjauksen alla ilman, että menetetään olennainen ja yksilöllinen näkökulma ihmisen tai perheen kokonaistilanteeseen.
Kansalaisaloite päihdehoidon uudistamiseksi on viime aikoina saanut sosiaalisessa mediassa laajasti näkyvyyttä. Muutoksen vaatiminen on perusteltua. Päihdehoidon ongelma ei kuitenkaan ole ensisijaisesti lainsäädännössä, vaan sen toimeenpanossa.
Suomen nykyinen sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö mahdollistaa jo pitkälti juuri ne tavoitteet, joita päihdehoitoa koskevassa kansalaisaloitteessa esitetään: oikea-aikaisen hoidon, yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin, moniammatillisen yhteistyön sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteensovittamisen.
Ajantasainen lainsäädäntö on kattava ja toimiva, ongelma syntyy lakien tulkinnasta ja toimeenpanosta hyvinvointialueilla sekä ilmeisen laittomista rakenteellisista käytännöistä.
Käytännössä päihdehoitoon pääsy viivästyy, palveluketjut katkeavat ja vastuut hämärtyvät rakenteellisten ratkaisujen, resurssipaineiden ja alueellisesti vaihtelevien käytäntöjen vuoksi. Näihin ongelmiin vastaaminen ei edellytä välttämättä uutta lainsäädäntöä, vaan johtamisen selkeyttämistä, moniammatillisen yhteistyön tosiasiallista mahdollistamista ja ennen muuta kunkin viranomaisen rohkeutta toimia lain edellyttämällä tavalla asiakkaan edun ja tarpeen mukaisesti.
On huolestuttavaa, jos ratkaisuksi päihdehoidon saatavuuden, riittävyyden ja oikea-aikaisuuden ongelmiin tarjotaan sosiaalityön asiantuntijaroolin kaventamista. Sosiaalityö on oma yliopistokoulutettu erityisalansa, jonka keskeistä osaamista ovat paitsi riippuvuuden varhainen tunnistaminen perheissä, ylisukupolvisten trauma- ja riippuvuuskierteiden ymmärtäminen sekä hoidon vaikuttavuuden konkreettinen arviointi arjen tasolla, myös ja ennen muuta riippuvuuden tunnistamiseen ja hoidon saavutettavuuteen vaikuttavien rakenteellisten esteiden tunnistaminen ja korjaaminen. Tätä sosiaalityöntekijälle kuuluvaa vaativaa arviointitehtävää ei voida toteuttaa terveydenhuollon ohjauksen alla ilman, että menetetään olennainen ja yksilöllinen näkökulma ihmisen tai perheen kokonaistilanteeseen.
Riippuvuus on mitä suurimmassa määrin sosiaalisesti ja ylisukupolvisesti vaikuttava ja kumuloituva ilmiö, joka tyypillisesti kytkeytyy muuhun sukupolvien ketjussa kasautuvaan traumataustaan. Sen ratkaiseminen edellyttää tiivistä, tasavertaista yhteistyötä sosiaali- ja terveydenhuollon välillä, ei vastuiden keskittämistä yhdelle sektorille.
Päihdehoidon kehittäminen on välttämätöntä, mutta sen tulee vahvistaa yhteistyötä ja rakenteellista toimivuutta, ei kaventaa asiantuntijuuksia.
Kaisa Huttunen
Sosiaalityöntekijäin liiton puheenjohtaja