Vain jokunen vuosi sitten Suomi järkyttyi lasten kohtelusta niin kutsutussa Loikalan kartanossa. Sinne sijoitetut lapset kertoivat vakavasta kaltoinkohtelusta ja perusoikeuksien rajoittamisesta. Lapsia nöyryytettiin, riisutettiin alasti ja eristettiin. Heidän liikkumistaan ja sosiaalisia suhteitaan rajoitettiin lainvastaisesti. Ruokailuissa lasten edellytettiin olevan hiljaa.
Eduskunnan apulaisoikeusasiamies teki Loikalan kartanoon ennalta ilmoittamattoman tarkastuksen syksyllä 2018. Tarkastuksessa lasten kertomukset saivat tuekseen laitoksen omia asiakirjoja ja rajoituspäätöksiä. Apulaisoikeusasiamies kuvasi Loikalan kasvatuskulttuuria lasten voimakkaaseen rajoittamiseen perustuvaksi ja totesi laitoksen käytäntöjen loukanneen lasten liikkumisvapautta, sosiaalista elämää ja itsemääräämisoikeutta.
Asia eteni poliisille. Poliisi tutki yli 30 lapseen kohdistuneita epäiltyjä tekoja ja epäili laitoksen henkilöstöä muun muassa pakottamisesta, vapaudenriistosta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Etelä-Suomen aluehallintovirasto määräsi syksyllä 2019 Loikalan kartanon toiminnan keskeytettäväksi vakavien puutteiden vuoksi. Laitoksen toiminta päättyi. Vuonna 2021 syyttäjä kuitenkin päätti olla nostamatta rikossyytteitä.
Loikala ei ollut yksittäinen irrallinen havainto. Samoihin aikoihin vakavia puutteita paljastui oikeusasiamiehen tarkastuksissa myös esimerkiksi Muhoksen Pohjolakodissa ja Haukiputaan Jussin Kodeissa. Pohjolakodin tapahtumat etenivät niin ikään laajaan rikostutkintaan. Vuonna 2019 Ylen viranomaisaineistoihin perustunut selvitys osoitti, että ongelma oli tätäkin laajempi: viranomaiset olivat puuttuneet kymmenien lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien toimintaan eri puolilla Suomea.
Kun Helsingin Sanomat julkaisi keväällä 2026 Loikalan lapset -podcastin, saattoi kuuntelija järkyttyä siitä, että näin vakavaa lasten oikeuksien sivuuttamista oli tapahtunut aivan lähimenneisyydessä.
Totuus on tätäkin karumpi.
Sitä on tapahtunut koko ajan.
Sitä tapahtuu nyt.
Ylen MOT:n selvityksessä (14.8.2026) Abnoyn lastensuojeluyksiköiden entiset ja nykyiset työntekijät kertovat vakavista puutteista lasten turvallisuudessa, kohtelussa henkilöstön riittävyydessä ja osaamisessa sekä epäkohtien käsittelyssä.
Abnoy ei ole poikkeus. Se on osa lastensuojelun ajankohtaista todellisuutta.
Miten systeemi sallii heikoimmassa olevien aseman heikentämisen? Miten se ohjautuu kyykyttämään jo kaikkensa menettäneitä?
Sosiaalityö on yhteiskunnan itse itselleen asettama vastavoima. Sosiaalityöntekijä on koulutettu arvioimaan ja ratkaisemaan kompleksisia ja vuorovaikutussuhteiltaan monimutkaisia tilanteita asiakkaan edun näkökulmasta ja sen mukaisesti. Sosiaalityötä ohjaa ennen muuta sosiaalityön etiikka, joka puolestaan ohjaa paljastamaan ja muuttamaan myös rakenteita, jotka pahoinvointia ja vaille jäämistä tuottavat.
Tätä tehtävää varten lainsäätäjä on halunnut suoda koulutetulle sosiaalityöntekijälle laajan ammatillisen harkintavallan. Jotta suojelutehtävä toteutuu, on sosiaalityöntekijän oltava vapaa sidonnaisuuksista paitsi kaupallisiin toimijoihin myös työnantajaorganisaationsa suuntaan.
Näin ei kuitenkaan ole.
Loikalaa seuranneiden vuosien aikana moni sosiaalityöntekijä kyllä kykeni kestävään sosiaalityöhön. Lastensuojelu oli paikoin varsin inhimillisellä tasolla; lapset ja perheet tulivat kohdatuiksi ja aidosti autetuiksi.
Sitten tulivat hyvinvointialueet.
Hyvinvointialueiden keskeinen mekanismi oli alusta saakka sama: tuottaa palvelut mahdollisimman vähillä kustannuksilla. Hyvinvointialueelle työntekijä, joka arvioi tarpeelliseksi käyttää rahaa asiakkaan edun mukaisesti sen säästämisen sijaan ja myöntää palveluja myöntämättä jättämisen sijaan, oli alusta saakka hankala työntekijä.
Siksi päätöksentekoa alettiin keskittää. Valtaa siirrettiin sosiaalityöntekijöiltä vaivihkaa erilaisille arviointiryhmille, kuten ASO-kokoonpanoille. Vaikka nämä ryhmittymät eivät käytä niille virallista päätösvaltaa, määrittelevät ne tosiasiallisesti sen, millaisia ratkaisuja yksittäisen sosiaalityöntekijän on mahdollista tehdä.
Kun sosiaalityöntekijöiden työllisyystilanne on lisäksi säästöjen seurauksena oleellisesti heikentynyt, kuvio on selvä: vastaan hangoitteleva sosiaalityöntekijä maksaa epäkohtiin puuttumisesta pahimmillaan omalla työmarkkina-asemallaan.
Samaan aikaan lastensuojelulaitokset ovat enenevässä määrin siirtyneet suurten ja ylikansallisten yhtiöiden omistukseen ja rakkauden sijaan ohjaksiin astunut raha.
Monikansalliset toimijat suojelevat rahavirtoja ja mainetta. Hyvinvointialueet tavoittelevat mahdollisimman suurta välitöntä säästöä.
Epäkohtien paljastuminen lastensuojeluyksikössä on hyvinvointialueelle kallista. Se voi tarkoittaa paitsi lapsen siirtämistä kalliimpaan paikkaan, myös koko prosessin avaamista valvovalle viranomaiselle.
Kun järjestelmän eri osapuolilla on omat intressinsä pitää toiminta käynnissä, tulee lapsen etua puolustavasta sosiaalityöntekijästä keskeinen toimija.
Juuri tässä on sosiaalityön ammatillisen autonomian merkitys. Sosiaalityöntekijän on voitava asettua lapsen edun puolelle myös silloin, kun se tarkoittaa työnantajan linjan haastamista, palveluntuottajan toiminnan kyseenalaistamista tai kalliin ratkaisun vaatimista. Jos tätä mahdollisuutta ei ole, lasta suojaava rakenne katoaa. Kukaan ei suojele lasta.
Sosiaalityö pitää palauttaa juurilleen, vapaaksi, eettiseksi ja suvereeniksi asiakkaan edun puolesta puhujaksi ja sortavien rakenteiden paljastajaksi.
Tämä ei ole radikaali tulkinta sosiaalityöstä. Tämä on sosiaalityön ammatillinen perusta.
Kansainvälisen sosiaalityön määritelmän ytimessä ovat yhteiskunnallinen muutos, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet ja ihmisten vapautuminen. Sosiaalityön tehtävä ei ole ainoastaan auttaa yksittäistä ihmistä selviytymään niissä olosuhteissa, joihin hänet on asetettu. Sen tehtävä on myös tunnistaa ja muuttaa epäoikeudenmukaisuutta, syrjäyttämistä ja sortoa tuottavia olosuhteita ja rakenteita.
Sosiaalityöntekijä ei siis ole vain palvelujärjestelmässä navigoija.
Sosiaalityöntekijä käyttää julkista valtaa arvioiden samalla kriittisesti sitä järjestelmää, jonka osana hän valtaa käyttää. Sosiaalityöntekijän pitää kyetä sanomaan, että organisaation toimintatapa on väärä. Että säästöpäätös vahingoittaa asiakasta. Että lapsen sijoituspaikka ei ole turvallinen. Että palvelu, jota asiakas tarvitsee, maksaa enemmän kuin organisaatio haluaisi maksaa.
Sosiaalityöntekijän pitää voida olla hankala.
Ammatillinen autonomia ei ole sosiaalityöntekijälle annettu henkilökohtainen etuoikeus. Se on asiakkaan oikeusturvan keskeinen mekanismi.
Kaisa Huttunen, puheenjohtaja
PS. Jos olet sosiaalityöntekijä, järjestäydy. Pelasta itsesi ja asiakkaat.