Sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain mittavat uudistusesitykset ovat edenneet eduskunnan käsiteltäviksi. Toteutuessaan uudistukset merkitsevät keskeisesti kahta asiaa:
Ne legitimoivat jo tapahtuneen hyvinvointialueiden päätöksenteon keskittämisen.
Ne häivyttävät sosiaalityön erityisasiantuntijuuden tarpeen ja aseman.
Lakiesityksissä ehdotetaan sosiaalityöntekijän velvoitteiden ”keventämistä” sekä päätöksenteon ”joustavoittamista” ja asiakasprosessien ”sujuvoittamista”. Tämän vuoksi ne eivät ole vain sosiaalityölle ja sosiaalityöntekijöille haitallisia, vaan yhteiskunnallisesti vaarallisia.
Sosiaalihuoltolain ja lastensuojelulain keskeinen henki ja perusta on ollut lapsen ja asiakkaan etu.
Hyvinvointialueiden keskeinen taloudellinen logiikka taas on tuottaa välttämättömät palvelut siten, että saavutetaan mahdollisimman suuri välitön säästö.
Nämä tavoitteet ovat usein keskenään ristiriidassa. Kun lainsäädännön tasolla jälkimmäiselle annetaan entistä enemmän tilaa, yhteiskunta menettää kriittisen äänensä ja vastavoimansa — asiakkaan äänen, jota yliopistotasoinen sosiaalityö ja sen laaja asiakkaan etuun pohjaava harkinta- ja arviointivalta ovat järjestelmään tuoneet.
Keskitetty päätöksenteko on jo hyvinvointialueilla käytössä ja kulkee esimerkiksi nimillä asiakasohjaus tai palvelujen koordinointi. Toistaiseksi tällaiselle päätösvallan siirrolle ei ole ollut laillista perustaa, mikä on pakottanut hyvinvointialueet piilotettuun epäviralliseen rakenteeseen, jonka jäljillä esimerkiksi valvova viranomainen on ollut.
Keskitetty päätöksenteko tapahtuu kaukana asiakkaasta, eikä siksi samalla tavoin voi perustua asiakkaan ainutkertaiseen ja usein kompleksiseen elämäntilanteeseen. Sen virallisena perusteena voivat olla esimerkiksi yhdenvertaisuus, tarveharkinta ja palvelujen yhtenäiset myöntämisperusteet. Talouspaineessa sen tosiasialliseksi ohjaimeksi muodostuu välitön säästö.
Välittömän säästön logiikka tuottaa jatkuvasti saman lopputuloksen.
Keskitetty päätöksenteko johtaa inhimillisesti kohtuuttomiin ja kestämättömiin tilanteisiin ja tätä kautta raskaampien palvelujen tarpeeseen, ylisukupolviseen taakkasiirtymään ja kasvaviin taloudellisiin kustannuksiin.
Sosiaalihuollon palvelu-uudistukselle on asetettu suoraan taloudellinen tavoite: 50 miljoonan euron säästö vuonna 2027 ja 100 miljoonan euron vuotuinen säästö vuodesta 2028 alkaen.
Lakiesitys on kuitenkin nyt legitimoimassa juuri niitä rakenteita, joiden pitkän aikavälin taloudellisista seurauksista meidän pitäisi olla kaikkein kiinnostuneimpia. Inhimillinen kärsimys tulee olemaan vielä taloudellista tappiota suurempi.
Väitän, ettei sen kummemmin sosiaalihuoltolaissa kuin lastensuojelulaissa ole ollut merkittävää uudistamisen tarvetta. Jos lakeja olisi noudatettu, emme olisi nyt tässä.
Ongelmana eivät ole olleet lait, vaan hyvinvointialueiden kyvyttömyys noudattaa niitä, resursoida riittävästi ja taata työskentelyolosuhteet, joissa lain henki ja asiakkaan etu toteutuvat.
Kaisa Huttunen, puheenjohtaja